Lopun alku

Ei maailman lopun, se alkoi jo 2000 vuotta sitten, vain (Karibia) elämäni loppu. Nyt se on varmaa ja lopullista: palaan Suomeen 31.5. Enkä oikein tiedä mitä tuosta pitäisi ajatella. Joka kerta kun avaan kalenterin tekisi mieli itkeä koska päivät vaan vähenevät, hetki hetkeltä. Mutta älkää nyt ymmärtäkö väärin, en sinänsä ole surullinen palaamaan Suomeen, ainoastaan lähtemään täältä. Mutta ehkä se tästä kun nyt saan sen taottua päähäni että toukokuusa palaat Suomeen, niin kyllä se siitä.

Ennen täydellistä nauttimista "lopun ajoista" (kuulostaapa dramaattiselta), lapsilla oli, taas, loma. 2 viikon pääsiäisloma. Mikä meni yllättävän hyvin ja nopeasti, ainoastaan viimeiset 3 päivää tuntuivat kestävän viikkoja. Mutta kerettiin tekemään paljon kaikkea siinä ajassa ja tuli taas sellainen "kotiäiti" olo kun suunnittelin naapurin äidin kanssa mitäs lasten kanssa tehdään. Suunnittelua ja organisointia, sitä se (koti)-äidin elämä näyttää olevan. Ja yksi päivä tuli väkisinkin hieman Desperate Housewives/Täydellinen nainen (tai epätoivoinen kotirouva) olo kun mentiin naapurin äidin luo ja yksi toinenkin äiti tuli ja leivoin sitten kakun sinne. Lapset leikkii keskenään ja "äidit" puhuu henkeviä. Olisikin elämä aina niin ruusuista ja lapset kilttejä, mutta ihan mukavaa vaihtelua.

Sain pääsiäisenä myös pienen loman kun olin pidennetyn pääsiäis viikon lopun kavereiden kanssa. Käytiin pohjoisessa, oltiin rannalla ja oltiin vaan. Siitä se käytännössä lähti käyntiin tämä "lopun alku". Kun tajusin että toukokuun loppu onkin ihan kohta ja että lähtö on lopullista, mistä tietenkin sain ensin kriisin aikaan, josta kuitenkin selvisin ja päädyimme suunnittelemaan että mitäs tällä loppu ajalla tehdään. Kerrankin kun pääsin elementtiini eli suunnitelemaan meinasi taas lähteä vähän mopo käsistä ja tulla 24/7 tekemistä ja pää kolmantena jalkana juoksemista saarta ympäri. Kunnes tajusin että mielummi halun ottaa ajasta kaiken irti mutta järjellisellä tavalla ja ennemmin vaan viettää aikaa kavereiden kanssa vaikkei tehtäisiinkään mitään ihmeellistä. Voi olla etten ehkä enää tulekaan tänne ja harmi etten ole "kaikkea nähnyt" tai voi olla että palaan vielä joskus ja voin sitten vielä nähdä ja tehdä ja kokea mitä en nyt kerennyt. Mutta joka tapauksessa ihminen ei ole koskaan tyytyväinen mitä saa ja haluaa aina enemmän eikä koskaan voi tehdä ja nähdä ja kokea kaikkea. Sain 16kuukautta täällä, olen iloinen, kiitän ja ylistän siitä ja päädyn tyytymään että olen nauttinut sen minkä voin ja mitä halusin. Ja jos en jostain syystä ole tyytyväinen niin voin palatessani edes todeta että ainakin olen ruskea !

Viime sunnuntaina oli huvittavaa kirkossa. Siellä oli se sama pastori joka oli viime kerralla puhunut vain kreolia josta en siis ymmärtänyt juuri mitään. Hihittelin itsekseni penkissä että voivoi mitäs tällä kertaa tulee. Enkä jäänyt taaskaan huomiotta ! Hän suurin piirtein alotti kysymällä mun nimeä ja sanomalla "Sinä et viimeksi tainut ymmärtää ? No tällä kertaa yritän puhua ranskaa ja jos lipsuu kreolin puolelle niin muistuta minua sitten?" Ja Riina taas loistaa punaisena siellä kun paloauto. No ainakaan ei taaskaan jäänyt epäselväksi kenellekään että olin paikalla. Ja etten ymmärrä kreolia. Ehkä tämä kaikki johtuu jostain salaisesta huomion puutteesta jotat en Suomessa ole saanut niin nyt täytän kaikki varastot että sitten palatessani voin taas olla huomaamaton. Täällä se on mahdotonta vaikka niin useasti sitä toivoisinkin. Mutta lopulta siihenkin vaan tottuu.

Ja ettei Suomeen paluu olisi niin shokki ja Suomen pää kolmantena jalkana elämän tyyliini sopeutuminen olisi niin vaikeaa niin päätin sitten hommata vapaiksi aamupäiviksini lisää lasten hoitoa. No oikeastaan en itse sitä pyytänyt mutta autan yhtä tuttavaa hoitamalla hänen puolivuotiasta poikaansa aamuisin muutaman tunnin. Mikä ei kyllä haittaa ollenkaan. Ainakin on tekemistä. Ja hän on helppo lapsi joten mikäs siinä. Vaikka tämä ei tee hyvää sille että nyt haluan vielä enemmän samanlaisen suloisen nappisilmä kiharapää lapsen ! Mutta ehkä lähden sitten Afrikkaan ja adoptoin sieltä tusinan sellaisia.

Siinä kait pähkinänkuoressa viime viikot. Sopeutumista ajatukseen ja todellisuuteen että kone Suomeen lähtee toukokuun lopulla ja halusin tai en olen siellä. No ehkä päädyn lopulta haluamaan. Mutta ei se oikeasti niin kamalaa ole. Kun aluksi mietin että mitäs sitten teen ne 2 kuukautta enne koulun alkua (jos pääsen johonkin), kun en ole kerennyt vielä suunnittelemaan mitään. Mutta tuskinpa kerkeän olemaan paljoa paikallani kun on yhdet häät Belgiassa ja toiset Suomessa ja sitten menen sinne ja tänne ja tonne ja oho niin taas meni kesä. Joten nou worries Suomeen paluu voi sittenkin olla ihan jees kun kerrankin on aikaa tehdä mitä haluaa. Joten 5 ja puoli viikkoa jäljellä ja melkein puolitoista vuotta sitten alkanut sopeutumis operaatio tänne alkaa uudelleen Suomessa...


Näitä maisema kuvia on tullut jo laitettua mutta minusta ne ovat aina yhtä nättejä vaikkakin ehkä aina aika samanlaisia mutta joka tapauksessa, tässä muutamia kuvia pääsiäislomalta.



Viime lauantaina oltiin kirkon nuorten kanssa etelässä yhdellä saarekkeella (sellainen pieni saari). Loistava päivä, loistava ilma ja loistavat maisemat, ah <3